Osituksen sovittelu
Avioliiton solmimisella on pääsääntöisesti avio-oikeuden perustava vaikutus. Jollei muuta ole sovittu tai määrätty, on molemmilla puolisoilla avioliittolain 35 §:n mukainen avio-oikeus toistensa omaisuuksiin. Mikäli avio-oikeutta ei ole poissuljettu, tulee avioeron vireille tullessa tai avioliiton purkauduttua toimittaa omaisuuden ositus, jos puoliso sitä vaatii. Osituksessa kumpikin puoliso saa avio-oikeuden nojalla puolet puolisoiden yhteenlasketusta omaisuuden säästöstä. Enemmän omistavan puolison tulee suorittaa tasinkoa vähemmän omistavalle puolisolle. Näin ollen tasingon määrän oltava niin suuri, että puolisoiden avio-oikeuden alaisen omaisuuden säästöt ovat yhtä suuret.
Puolittamisperiaatteesta poikkeaminen
Tästä ns. puolittamisperiaatteesta voidaan tietyissä tapauksissa myös poiketa sovittelemalla ositusta, mikäli ositus johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen taikka jos toinen puoliso saisi perusteetonta taloudellista etua. Sen puolison, joka haluaa vaatia osituksen sovittelua, tulee esittää osituksen sovittelua koskeva vaatimus. Tässä artikkelissa keskitytään tarkastelemaan osituksen sovittelua avioerotilanteessa.
Osituksen sovittelusta on säädetty avioliittolain 2 luvun 103 b §:ssä:
Ositusta voidaan sovitella, jos ositus muutoin johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen taikka siihen, että toinen puoliso saisi perusteettomasti taloudellista etua. Osituksen sovittelua harkittaessa on otettava erityisesti huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat.
Osituksen sovittelua harkittaessa on otettava erityisesti huomioon avioliiton kestoaika, puolisoiden toiminta yhteisen talouden hyväksi ja omaisuuden kartuttamiseksi ja säilyttämiseksi sekä muut näihin verrattavat puolisoiden taloutta koskevat seikat. Sovittelusäännöksen soveltaminen edellyttää aina kokonaisharkintaa, jossa huomioidaan kaikki ositukseen vaikuttavat tekijät. Säännöksen soveltuvuusarviointi ei siten perustu yksittäiseen seikkaan ositusprosessissa vaan kaikkiin asiaan vaikuttaviin seikkoihin, joiden keskinäisillä painoarvoilla on merkitystä kokonaisharkinnassa.
Lyhytkestoinen avioliitto
Usein osituksen sovittelua vaaditaan, mikäli avioliitto on ollut lyhytkestoinen ja puolittamisperiaatteen mukainen ositus johtaisi kohtuuttomaan lopputulokseen, varsinkin jos enemmän omistavan puolison omaisuus on koostunut siitä omaisuudesta, joka hänellä oli avioliittoon mennessä ja jonka omaisuuden kartuttamiseen toinen puoliso ei ole millään tavalla osallistunut. Tällöin usein sovittelulle on perusteita, varsinkin silloin, jos pääasiallinen varallisuus käsittää jo ennen avioliiton solmimista kuuluneen omaisuuden. Toinen eli vähemmän omistava puoliso saisi tällöin perusteetonta taloudellista etua.
Oikeuskäytännön mukaan ohjeenluontoisena sääntönä voidaan pitää viiden vuoden aikaa, jonka jälkeen tasinko-oikeuden rajoittaminen avioliiton kestoajan perusteella ei yleensä tule enää kysymykseen.
Yhteisen talouden hyväksi toimimisessa merkitystä tulee antaa sekä ansiotyölle kuin myös osallistumiselle kodin hoitoon sekä lasten hoitoon ja kasvatukseen.
Sovittelun keinot
Mikäli osituksen sovittelun edellytykset täyttyvät, keinot, joilla ositusta voidaan sovitella ovat avioliittolain 103 b§:n mukaan seuraavat:
1) voidaan määrätä, että puoliso ei saa avio- oikeuden nojalla toisen puolison omaisuutta taikka että sanottua oikeutta rajoitetaan;
2) voidaan määrätä, että tietty omaisuus, jonka puoliso on ansainnut tai saanut puolisoiden asuessa erillään tai joka puolisolla on ollut avioliittoon mentäessä taikka jonka puoliso on saanut avioliiton aikana perintönä, lahjana tai testamentin nojalla, on omaisuuden osituksessa kokonaan tai osaksi oleva omaisuutta, johon toisella puolisolla ei ole avio-oikeutta; tai
3) voidaan määrätä, että omaisuus, johon toisella puolisolla ei avioehtosopimuksen nojalla ole avio- oikeutta, on omaisuuden osituksessa kokonaan tai osaksi oleva omaisuutta, johon toisella puolisolla on avio-oikeus.
Eli ensimmäisen kohdan mukaan voidaan siten määrätä, että toinen puoliso ei saa avio-oikeuden nojalla toisen puolison omaisuutta lainkaan tai avio-oikeutta rajoitetaan.
Toisen kohdan mukaan voidaan määrätä, että tietty omaisuus, joka puolisolla oli avioliittoon mentäessä, on kokonaan tai osittain avio-oikeuden ulkopuolista omaisuutta eli johon toisella puolisolla ei ole avio-oikeutta. Näin voidaan määrätä myös tietyn omaisuuden osalta, jonka puoliso on ansainnut tai saanut erillään asumisen aikana tai saanut avioliiton aikana perintönä, testamentilla tai lahjana. Tällaisesta omaisuudesta käytetään usein nimitystä ”sivuomaisuus” eli tällaisiin saantoihin ei toinen puoliso ole yleensä omalla panoksellaan vaikuttanut. Näin ollen usein koetaan kohtuuttomaksi, että puoliso, joka ei ole tällaisen omaisuuden kartuttamiseen tai säilyttämiseen osallistunut, saisi avio-oikeuden myös tällaiseen omaisuuteen.
Sivuomaisuuteen liittyvät osituksen sovitteluvaatimukset ovat hyvin yleisiä. Tulee kuitenkin huomata, että tämä ”sivuomaisuusluonne” ei kuitenkaan pelkästään riitä osituksen sovittelun perusteeksi. Usein on myös edellytetty, että tällainen sivuomaisuus on pidetty erillään muusta omaisuudesta eli että omaisuus ei ole sekoittunut muuhun avio-oikeuden alaiseen omaisuuteen.
Tällaiseen sivuomaisuuden sovitteluvaatimuksiin liittyviä oikeustapauksia tarkastellaan seuraavaksi:
Seuraavissa kahdessa tapauksessa ositusta ei soviteltu:
HHO 14.5.2010 (S 09/2051) Kyse oli seitsemän vuotta kestäneestä avioliitosta. Yhteiselämä oli kestänyt noin 13 vuotta. Ennen avioliittoa hankittu asunto ja auto vaadittiin määrättäväksi avio-oikeudesta vapaaksi omaisuudeksi. Pesänjakaja, käräjäoikeus ja hovioikeus hylkäsivät sovitteluvaatimuksen. KKO 6.10.2010: ei valituslupaa.
Kouvolan HO 13.6.2013 (S 12/951) Avioliitto oli kestänyt noin 24 vuotta. Molemmat puolisot olivat toimineet yhteisen talouden hyväksi, mies yritystoiminnassa ja vaimo kotona. Ennen avioliittoa kummallakaan ei ollut merkittävää omaisuutta. Mies vaati avioliiton aikana hankitun sijoitusomaisuuden ja perintönä saatujen metsäpalstojen määräämistä avio-oikeudesta vapaaksi omaisuudeksi. Pesänjakaja, käräjäoikeus ja hovioikeus hylkäsivät vaatimukset. KKO 6.3.2014: ei valituslupaa
Seuraavissa tapauksissa ositusta soviteltiin:
KKO 2008:40. Vaimo oli panostanut perintönä saatua avio-oikeudesta vapaata omaisuutta miehen liiketoimintaan ja olisi lisäksi joutunut maksamaan tasinkoa konkurssipesälle. Toisin kuin alemmat oikeusasteet, korkein oikeus poisti tasingon kokonaan.
KKO 1992:52 Avioliitto oli kestänyt alle vuoden. Heidän ositettava omaisuutensa oli pääosin koostunut miehen ennen avioliittoa ostamasta maatilasta maatalousirtaimistoineen. Miehen velkataakka tilankaupan ja maatalouden johdosta oli ollut suuri. Ositusta soviteltiin siten, ettei vaimo avio-oikeutensa nojalla saanut mieheltään mitään omaisuutta.
Kolmannen sovittelukeinon mukaan voidaan määrätä, avioehtosopimuksessa avio-oikeudesta vapaaksi omaisuudeksi määrätty omaisuus katsottaisiinkin avio-oikeuden alaiseksi omaisuudeksi.
Tällä keinolla puututaan voimakkaimmin puolisoiden varallisuusoikeudellisiin suhteisiin. Tällä sovittelukeinolla pyritään suojaamaan varsinkin pitkäaikaisissa ja taloudellisilta ponnistuksiltaan tasapuolisissa avioliitoissa siltä, että toisella puolisolla ei olisikaan avio-oikeutta toisen puolison omaisuuteen. Näissä tilanteissa avio-oikeuden puuttuminen voisi olla kohtuutonta, jos puoliso on myös osallistunut tämän omaisuuden säilyttämiseen ja kartuttamiseen. Tällainen tilanne voisi olla esimerkiksi silloin kun toinen puoliso on ollut suurimaan osan ajasta kotona hoitamassa yhteistä kotia ja lapsia, eikä ole käynyt ansiotyössä kun taas toinen puoliso on pystynyt keskittymään ansiotyöhön ja kartuttamaan varallisuuttaan. Tällaisessa tilanteessa usein myös kaikki omaisuus on varakkaamman puolison nimissä/omistuksessa. Tällaisessa tilanteessa, jossa avioliitto on kestänyt pitkään, ja kotona ollut puoliso ei omista mitään mutta on suurella panostuksella kodin ja lasten hoitoon mahdollistanut toisen puolison kartuttaa omaisuuttaan, voisi johtaa vähemmän omistavan puolison kannalta kohtuuttomaan lopputulokseen, jos vähemmän omistavalla puolisolla ei olisi avio-oikeutta toisen puolison omaisuuteen edes osaksi.
Perusteena kokonaisharkinta
Kuten edellä on todettu, sovittelusäännöksen soveltaminen edellyttää aina kokonaisharkintaa, jossa huomioidaan kaikki ositukseen vaikuttavat tekijät. Sovittelusäännös on melko ylimalkaisesti ja epämääräisesti kirjoitettu säännös ja se antaa sijaa erilaisille näkemyksille sen soveltamisesta, joten säännöksen ymmärtäminen edellyttääkin laajaa perehtymistä sekä lain esitöihin että oikeuskäytäntöön.
